Vääpeli Marttinen  kuunteli hetken ennen kuin avasi hissin oven ja astui harmaalle betonille. Pää  teki vaistomaisesti liikkeen puolelta toiselle  ja silmät tutkivat autiota maisemaa. Käsi hakeutui kuin itsestään vyöllä roikkuvan pistoolin kahvalle. Mies veti muutaman kerran pitkään henkeä. Heikko tuulenvire  tuntui kasvoilla saman aikaan miellyttävältä ja oudolta. Tämä oli ensimmäinen kerta yli kuukauteen, kun Marttinen  oli poistunut bunkkerista.

Vaikka hän kuuluikin niihin harvoihin etuoikeutettuihin sotilashenkilöihin, joilla  oli periaatteessa lupa  poistua Suojapaikka 2:sta,  ei todellisuus siihen antanut tilaisuutta kovinkaan usein. Vaikka valta itäisessä naapurissa oli jälleen ainakin huhujen mukaan vaihtunut, niin venäläiset ampuivat yhä silloin tällöin ohjuksiaan rajan yli. Nytkin Marttinen näki ison kuopan ja  sen ympärille lentänyttä soraa ja kiviä vain noin kymmenen metrin päästä hissistä. Sitä ei ollut viime kerralla, kun hän kävi maankamaralla. Vääpeli käveli  verkkaisesti katsomaan monttua lähempää ja kaivoi samalla geigermittarin taisteluliivinsä etutaskusta. Viisari värähteli ja laite piti tuttua rahinaansa. Marttinen totesi, että säteily liikkui samoissa luvuissa kuin kuukausi sitten. Hän pysähtyi kirjaamaan tarkan lukeman reisitaskusta ottamaansa pieneen vihkoon.

Siitä, kun venäläiset iskivät ydinkärjin oli kulunut jo kohta kymmenen vuotta. Johtavat elimet maanalla olivatkin jo pitemmän aikaa tehneet suunnitelmia osittaisesta palaamisesta. Pohjois-Suomen osalta, missä Suojapaikka kaksikin sijaitsi , tilanne oli huomattavasti helpompi. Venäläisten ohjukset olivat iskeytyneet silloiseen Helsinkiin ja lähialueelle. Venäjällä tuolloin valtaa pitänyt sotilasjuntta oli nimittänyt ohjuksia tarkoin rajatuksi ydiniskuksi strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Länsimaissa ja entisessä sotilasliitto NATO:ssa oli kuitenkin alusta asti tiedetty, että kyse oli lähinnä epätoivoisesta viimeisestä oljenkorresta säilyttää suurvalta-asema sekä omien kansalaisten lojaalisuuden rippeet. Tuhoisa isku oli myös kosto katkerasta maasodasta vuotta aikaisemmin. Silloin venäläiset pyrkivät nopeaan koko Suomen miehittämiseen käyttäen maahanlaskujoukkoja ja täsmäpommituksia. Sotilasjuntta teki kuitenkin saman virheen kuin Neuvosto-Venäjän johtaja Stalin yli sata vuotta aikaisemmin: se aliarvioi pahasti sekä suomalaisten valmistautumisen että taistelutahdon. Lisäksi venäläisten aseistus ja koulutus oli pahasti kehityksestä jäljessä. Sotilasjuntalla ei myöskään ollut tietoa Suomeen salaa sijoitetuista NATO:n ilmatorjuntatykeistä ja ohjuksista. Niillä onnistuttiin estämään vihollisen täydellinen ilmaherruus heti hyökkäyksen alussa ja tämä antoi ratkaisevasti suomalaisille aikaa järjestää puolustuksensa. Nopean miehityksen epäonnistuttua  juntalla ei ollut enää resursseja eikä armeijan täysimittaista tukeakaan sodan jatkamiselle. Niinpä se vuotta myöhemmin nyöryytettynä ja liitoksistaan hajoamaisillaan turvautui ainoaan valttiinsa piskuisen naapurin murskaamiseksi: ydinaseeseen.

Vääpeli Marttinen kyykistyi ohjuksen tekemän montun reunalle ja kouraisi tummaa maata käteensä. Musta maa oli vetistä, sillä tänä syksynä oli satanut paljon. Sitä pidettiin hyvänä, sillä sateen sanottiin puhdistavan ilmaa.  Marttinen nousi seisomaan ja pyyhki maastohousujensa polvia. Hän venytti selkäänsä ja kaivoi sitten taisteluliivin taskusta rypistyneen tupakka-askin.

Tupakka oli ollut harvinaista herkkua jo kauan. Tätä nykyä sitä saatiin lähinnä epämääräisten salakuljettajien kautta Ruotsista. Trafiikki rajan yli oli vilkasta. Suomen puolella kaikki virallinen rajavalvonta oli ollut pysähdyksissä jo vuosikaudet. Ruotsin viranomaiset taas eivät millään pystyneet yksin valvomaan koko maansa rajoja. Varsinkin pohjoisessa se vuoti kuin seula. Lähes päivittäin rajan yli tuotiin kaikenlaisia lasteja joiden,  sisältö vaihteli aina alkoholista elektroniikkaan. Niiden lisäksi listan kärjessä olivat luonnollisesti tupakkatuotteet. Länsi-naapurissa talous ja kauppa toimivat vielä päällisin puolin täysin normaalisti. Toki suursodalla oli ollut vaikutuksensa, mutta Ruotsi oli tapansa mukaan virallisesti pysytellyt kaikkien liittoumien ulkopuolella. Sekä  itä- että länsipuolella tiedettiin kuitenkin se, että loppujen lopuksi Ruotsi oli ollut hyvinkin vahvasti lännen talutusnuorassa.